Vili "Hunajapupun Vili"
Uros, kastroitu
s. 17.12.2002 - k. 11.9.2008
Hermeliini
Luonnonharmaa
Lempinimiä: Vilpuri, Puli, Puliveivari, Tufftuff...
Vili oli ensimmäinen kanini ja opetti minulle todella paljon kaneista ja niiden hoitamisesta. Olen kuullut sanottavan koirista, että ihminen saa sellaisen koiran kun hän todella tarvitsee (ongelmineen päivineen). Vilistä voisin sanoa samaa, vaikka nyt onkin kyseessä kani. Ensimmäiseksi kaniksi Vili oli todella hyvä. Olin 10-vuotias, kun herra tuli taloon.
Olin jo pitkään toivonut omaa lemmikkiä ja alkutalvesta 2003 kuulin äidiltäni iloiset uutiset. Jos muistan oikein, oli ilta ja olimme menossa saunaan. Istuin olohuoneessa, kun äiti tuli juttelemaan ja yhtäkkiä pamautti päin naamaa "mitäs jos hankkisimme perheeseen kanin?"
Ilo olo rajaton ja sen jälkeen alkoi kasvattajan etsintä. Samalla yritin jo miettiä uudelle pupulle nimeä ja olinkin kerännyt aikamoisen listan. Lopulta kuitenkin päätin, etten valitse sille etukäteen nimeä, vaan päätän nimen vasta kun nään sen. Myöhemmin, kun pupu oli autossa kuljetuskopissa, tupsahti Vili-nimi mieleen kuin tyhjästä - se ei ollut edes keräämälläni listalla.
Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kaneista, enkä ollut ymmärtänyt sen kummemmin vielä netistäkään etsiä tietoa. Äidilläni oli ollut nuoruudessaan useampia kaneja, joten hän auttoi aluksi. Kuitenkin aika nopeasti aloin ahmimaan internetistä tietoa kaneista ja lisäksi Vili opetti kokoajan.
Niinkuin alussa jo mainitsin, Vili oli todella sopiva ensimmäiseksi kaniksi. En tällä tarkoita, että se olisi ollut mikään helppo kani. Ei todellakaan. Pienenä se pissaili syliin ja puri, lisäksi se oli uskomattoman arka ja sen kiinniottaminen oli erittäin hankalaa. Jaksoin kuitenkin sinnikkäästi viettää sen kanssa aikaa ja pikkuhiljaa pissailu ja pureminen saatiin kitkettyä pois. Arkuuskin väheni pitkin ikää ja lopulta Vili oli kintuissa juokseva ja herkkuja kerjäävä pikku-ukko. Koska Vili oli sen verta hankala pienenä, tuli siitä erittäin tärkeä kun itsekin huomasin kuinka pitkälle sen kanssa oli tultu.
Sylikani Vilikään ei ikinä varsinaisesti ollut, mutta jos sen syliin otti pysyi se siinä kiltisti. Kynsien leikkuu oli hieman hankalaa, koska Vili ei suostunut kääntymään selälleen ja se tapasi kiskoa käpälää karkuun kun yritti tuoda saksia lähelle. Lisäksi sen kynnet olivat todella tummat, joten verisuonta oli hankala nähdä. Jotenkin kuitenkin aina sain ne leikattua (leikkasin sen kynnet pienestä pitäen itse). Välillä kekkuloitiin taskulamppu jalkojen välissä verisuonen näkemisen helpottamiseksi, kani toisessa kädessä rintaa vasten ja sakset toisessä kädessä. Jostain syystä ei tullut mieleenkään pyytää apua - olin päättänyt selvitä itse. Jännä etten ikinä onnistunut leikkaamaan verisuoneen, kun näin jälkeen päin miettii sitä säätämistä.
Ruokakin oli Vili kanssa hieman ongelma. Se oli todella onneton syömään heinää ja pelletitkään eivät aina oikein meinanneet kelvata. Pidin sillä jatkuvasti kipossa ruokaa, näin se pysyi sopivissa mitoissa. Tuoreruoista tyypilliset omena, porkkana ja salaatti kelpasivat, mikään muu ei sitten meinannutkaan mennä alas. Banaanin kanssa myös nyrpisteltiin naamaa eikä suostuttu maistamaan. Päätin, että kerran se saa luvan kokeilla ja jos ei tykkää niin annan olla. Tyrkytin banaania sen naaman edessä niin kauan, kunnes vihdoin sain sen suuhun vähäsen. Tästä seurannut naamanvääntely ei ikinä unohdu. Mutta näinpä vaan banaanista tulikin yksi sen lemppareista. Hah.
Kaikista pikkuongelmista huolimatta Vili oli todella kultainen ja valjaissa se kulki todella nätisti. Pystyin viemään Viliä ja Nuppua (tuli taloon Vilin ollessa 3v) samaan aikaan valjaissa ilman ongelmia. Muutenkin opin tuntemaan sen otuksen niin läpikotaisin, että luotto siihen oli 100%.
Sitten loppukesästä 2008 huomasin, että Vili ajoittain ns pusersi pissatessaan. Ihan kuin se ei saisi pissaa kunnolla ulos. Kun aloin spottaamaan tätä samaa käytöstä useammin, alkoi pelko hiipiä takaraivossa vaikkei Vili kovin vanha vielä ollutkaan. Lopulta veimme Vilin eläinlääkäriin, joka totesi tutkimusten jälkeen sen rakkoon kerääntyvän kalkkisakkaa. Tämä tukki virstatiet ja hankaloitti pissaamista. Sillä kertaa sakka poistettiin ja jatkettin normaalisti elämää seuraten jos pissaaminen hankaloituisi jälleen.Hetken aikaa menikin ihan hyvin, kunnes alkusyksystä sama ongelma tuli takaisin. Kävimme jälleen poistattamassa sakan ja palasimme kotiin. Sama ongelma jatkui kuitenkin alle viikon päästä, jolloin eläinlääkärikin odotetusti kehotti miettimään mikä tässä tilanteessa olisi kanille parasta. Juuri mitä eniten pelkäsin eläinlääkärin sanovan, kun sinne pupuni jälleen vein. Vaikka itsekin tiedostin tilanteen jo etukäteen ja äidilleni itkin asiaa edellisenä iltana, oli se päätös silti elämäni kamalampia. 11.9.2008 jouduin viemään rakkaan ensipupuni jälleen eläinlääkäriin, mutta sillä kertaa se ei tullutkaan mukanani takaisin kotiin. Olin itse vieressä koko ajan ja lopulta Vili nukahti käsivarsilleni.
En halunnut haudata Viliä, etten joutuisi jättämään sitä ikinä jälkeeni. Päädyin tuhkaamiseen ja tälläkin hetkellä Vilin uurna on kotonani Vantaalla. Jäimme Nupun kanssa kaksin ihmettelemään mitäs nyt tehdään.
En ikinä olisi halunnut toista kania ensikanikseni ja olen Vilille ikuisesti kiitollinen kaikesta meidän yhteisistä ajoista! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti